Kun merkityksellinen muuttuu merkityksettömäksi

Otsikko, joka kuvaa suuresti sitä, mitä olen enenevissä määrin pyöritellyt päässäni työelämään liittyen. Ajatus, joka tuntuu väärältä - sellaiselta, että siitä ei saa puhua. Työstä puhumiseen ja näin julkisesti kirjoittamiseen liittyy monihaaraisia pelkoja. Saako työstään kirjoittaa muutakin kuin sen, että väsyttää. Vaikka sen miksi väsyttää? Saako työstään kertoa muutakin kuin ne hienot hetket. Saako työstään ylipäätään kirjoittaa? Saako asioista ylipäätään valittaa (sillä pääosin jokainen nyt joutuu käymään töissä leipänsä ansaitakseen). Tai, miksi valittaminen ylipäänsä pitäisi nähdä negatiivisena ilmiönä? Asioiden muuttuminen vaatii suun avaamista, toki henkilökohtaisessa tilanteessani hieman useamman kuin yhden suun. 

Väitän, vaikka uraa ei ole taustalla vuosikymmeniä - niin kokemusta alalta alkaa olla sen verran, että näille tunteille ja ajatuksille on tilaa. Alkaa nähdä asioita sen sumun läpi, jota liittyi kaiken uuden oppimiseen uran alussa. Alkaa nähdä paljon ongelmakohtia, jotka liittyvät yleisesti yhteiskuntaan tai rakenteisiin hoitoalaan liittyen. Korostan rakenteellisia ongelmia siksi, että rakastan työpaikkaani, työkavereitani ja ihmisiä, joita saan auttaa - en rakasta niitä asioita, joita tällä alalla muutoin tapahtuu. Asioita, joihin on tavallaan tyydyttävä. Arvoja, joiden kohdalla ajoittain tuntuu, kuin hakkaisi päätä seinään. 

On vaikeaa yrittää avata kokonaisuutta, joka on äärimmäisen suuri. Avata asiaa varsinkaan niille ihmisille, jotka työskentelevät muulla alalla. Eikä tarkoitus ole väittää, että muilla aloilla ei ole ongelmia - kirjoitan vain siitä minkä tiedän liittyen terveyden- ja hyvinvoinnin toimialaan.

Uskon, että tälle alalle hakeutuvat ihmiset omaavat äärimmäisen suuren sydämen ja se sydän sykkii muille - myös omalla kustannuksella. Koska omatunto ja empatia ovat niin syvään juurtuneita, on äärimmäisen vaikea oikeuttaa itselleen se, ettei kaikkeen tarvitse suostua. Niin sanotusti, muistaa itsensä. Tiedän sanonnan 'jos et viihdy, lähde' - mutta tämäkään ajatus ei ole itsestäänselvyys ja vaatii varmasti elämässä paljon pohdintaa.  Tilanteessa, jossa työyksikkö ei ole ongelma, se tarkoittaisi täysin uutta alaa, täysin uudenlaista elämää ja tuntematon on yleensä pelottavaa. Ja lopulta kysymys - mitä minä ylipäätään edes haluan. Tietääkö sitä koskaan?

Haluaisin työskennellä yhteiskunnassa, jossa monen vuoden koulutuksesta ja ihmishengen kanssa työskentelystä maksetaan asianmukaista korvausta. Yhteiskunnassa, jossa ymmärretään työn vaativuus ja kuormittavuus. Yhteiskunnassa, jossa ihmisten hoitoon pääsy, järjestäminen ja mahdollistaminen ei vaadi jatkuvia ylitöitä ja vapaapäivistä luopumista. Jossa jokaisella olisi oikeus viettää vapaa-aikansa ilman huonoa omaatuntoa ja ajatusta siitä, joutuuko joku toinen kärsimään. Sillä kun tämä kela pyörii tarpeeksi pitkään, päädytään tilanteeseen, jossa itsensä unohtanut kiltti ja kaikkeen venyvä ihminen kärsii lopulta itse. 

Ongelmat ovat siis vuosikymmeniä jatkuneissa ajatusmalleissa, joita ulkoa tuleva arvostuksen puute syöttää entisestään. Kun sisimmässään tietää tekevänsä mitä merkityksellisintä työtä, mutta ulkopuolelta tulevat päätökset ja kommentit imevät merkityksen mennessään, mitä jää lopulta käteen? Merkityksettömyys ja tunne, että mikään ei riitä. 

Tällaista ajatuksenvirtaa työstä, urasta ja ajoista joita eletään. Vapaa-aika on ihanaa, nauttikaa siitä hyvällä omalla tunnolla. Se on aikaa itselle ja palautumiselle. Kuin laittaisi rahaa pankkiin.

Ihanaa viikkoa

Heidi 

Ihminen, ei robotti.

Herätessä jo ennen silmiä aukeaa some, kännykkä on täynnä viestejä ja sähköposti piippaa. Kello on liikaa ja unta liian vähän. Vielä kun voisi hieman torkuttaa, mutta ei voi. Elämän aikataulu ei anna siimaa. "Pitäisi" - lista on pidempi kuin nälkävuosi, töiden lisäksi "pitäisi" ehtiä käytännössä rakentaa maailma uudelleen. 

Näihin ajatuksiin havahtuessa ja niitä ylös kirjoittaessa huomaa järjettömyyden. Oikeastaan ei pidä muuta kuin mennä töihin. Ja herätä. Nykypäivän suorituspaineinen kulttuuri imee sisäänsä kuin sieni, jonne uppoaa uskoen illuusion siitä, että 24 tuntiin mahtuisi 48 edestä tehtävää. Vuosien saatossa olen uskonut tuohon illuusioon niin täydellä sydämellä, että siitä irti räpiköiminen on ajoittain tuskallisen haastavaa. 

On mutkatonta sanoa toiselle "rentoudu" ja "lepää". Kuitenkin, jos nämä käsitteet ovat utopiaa ja rentoutuminen tapahtuu to do- listan purkamisen ja elämän loputtoman kontrolloinnin kautta, ollaan kaukana tuosta mutkattomuudesta. Silloin tuo rentoutuminen ja asioiden kontrolloinnista irtipäästäminen vaatii työtä. Oman toiminnan huomioimisen. Ja uskokaa, itsensä pakottamisen sohvalle - vaikka ajatus enemmän ahdistaa. Liike on lääke, mutta liikkeen jälkeen on tultava myös pysähdys. Jos liike jatkuu ikuisesti ei pysähdy muu kuin sydän. 

Hoitajana näen hoitajapulan, kriisin ja jatkuvan vajeen arjessani päivittäin. Pitkään jatkunut itsensä ylittäminen, jatkuva joustaminen, ylityöt ja turhautuminen näkyy viiveellä. Jonain päivänä havahtuu ajatukseen, etteikö tämä juna pysähdykään. Viikko menee, kuukausi, vuosi. Ja kun on mennyt vuosia ja huomaa saman jatkuvan edelleen ja lumipallon vain kasvavan, loppuu usko muutokseen. 

Koska en halua kadottaa itseäni tähän yhteiskuntaan. Koska haluan olla ihminen, en robotti, aion kuunnella itseäni ja olla läsnä - minulle. Olla välillä täysin offline, pitää kännykästä pois äänet (maailma ei kaadu ilman minua), lukea mahtavia kirjoja ja nukkua jos väsyttää. Oppia tekemään sitä, mitä minä tarvitsen ja oppia olemaan syyllistämättä itseäni siitä, etten täytä kaikkia itselleni asettamia paineita. Onnea on löytää se pieni lapsi itsestään eikä koskaan enää kadottaa sitä. 

Tehkää juuri niin kuin hyvältä tuntuu.

Näihin tunnelmiin

Heidi

Hullu hatuntekijä pikku myyn twistillä

Täytin viime viikolla 28- vuotta. En koe ikäkriisia, ei pelota kulkea kohti maagista kolmeakymmentä. Olen saanut elää, kokea ja oppia. Olo on kuitenkin jollain tavoin ristiriitainen. Toisaalta koen edelleen olevani pieni tyttö tässä hullussa maailmassa ja toisaalta olen elänyt sen verran kauan, että olen saanut nähdä tämän elämän erinäisiä kulmia. Vuodet ovat opettaneet miten eri kulmiin kannattaa törmäillä. Välillä täysillä syvään päähän ja välillä kevyempää kelluntaa (onneksi). 

Näiden vuosien kunniaksi ajattelin pohtia 10 faktaa itsestäni tai muuten vain havaintojani tästä elämästä.

1. Olen maailman malttamattomin ihminen. Tämä näkyy suunnilleen kaikessa mitä teen. Pastankin voi syödä puoliksi raakana ellei jaksa odotella sen keittymistä. Tässä myös syy miksen juuri tee ruokaa. Jonottaminen, odottaminen ja asioiden etenemättömyys ovat tuskaa.

2. Olen hyvin ankara itselleni, joka näkyy eniten siinä miten itseni kanssa käyn keskustelua. Tätä on työstetty ja tullaan työstämään vielä varmasti vuosia. Monesta asiasta seuraa liian herkästi jonkinlaista morkkista eikä itselleen soisi tarpeeksi armoa. Toivonkin itseltäni tulevaisuuteen paljon enemmän itsemyötätuntoa. 

3. Olen tunneihminen ja se liitettynä malttamattomuuteen vaatii läheisiltäni pitkää pinnaa. Toisaalta päätöksenteossa osaan olla myös hyvin rationaalinen. 

4. Terapia on parasta mitä rahalla saa. Mun ensimmäiset oireilut mielen kanssa ovat alkaneet jo 9 vuotta sitten. Meni vuosia että sain apua ja vielä enemmän vuosia siihen, että sain oikeanlaista apua. Mä oon aina tippunut väliin missä olo ei oo täysin normaali, muttei liian sairaskaan. Se on ollut haastavaa ja oon tänä päivänä itsestäni tosi ylpeä siinä minkä työn oon tehnyt mun mielen hyväksi. Kärsiminen asioista joihin voi vaikuttaa on typerintä mitä tässä lyhyessä elämässä voi tehdä, mutta se voi vaatia todella paljon jaksamista ja halua löytää ratkaisu. 

5. Rakastan eläimiä ja eläimiin liittyvät asiat saa mussa aikaan suuria tunnereaktioita. Oon vähän sitä mieltä, että ihminen joka ei pidä eläimistä on jollain tavalla epäilyttävä. 

6. Olen opetellut paljon yksinolemista ja vasta nyt voin sanoa ajoittain nauttivani siitä. Liian pitkä yksinolo aiheuttaa kuitenkin ahdistusta ja lähinnä pakoreaktion. Pitkään vältin tilanteita joissa joudun olemaan yksin liian pitkään. Harjoittelu tekee kai mestarin. 

7. Lempiruuat lohi, kalapuikot ja kermaviilikastike. Aina. Mä en tiedä mikä fiksaatio mulla on kalapuikkoihin. Ja niiden pitää olla koulun kalapuikkoja, ei pannulla tai ravintolassa tehtyjä. 

8. Oon vähän arka uusien ihmisten kanssa. Tai en tiedä onko arka oikea sana, mutta musta aika herkästi näkee jos en pidä jostain. En jaksa enää nykyään juuri nähdä vaivaa miellyttääkseni ketään puolituttua. Toisaalta koen, että mun läheisille oon erittäin lojaali ja aina heidän puolellaan. Joten jos musta saa ystävän, niin oon aika hyvä ystävä omasta mielestäni. 

9. Oon melankolinen romantikko, joka nauttii suomalaisista rakkauslauluista. Rakastan haaveilua ja kaiken panikoinnin keskellä jaksan uskoa parempaan huomiseen. 

10. Oon vähän taiteellinen vanha sielu joka ei niin nauti baareissa riekkumisesta. Nautin kirjoista, maalaamisesta, taiteesta ja kaikesta vähän oudosta. Voisin kuvailla olevani vähän kuin hullu hatuntekijä pikku myyn twistillä. 

Viimeiset kaksi vuotta koko maailma on ollut poikkeustilassa eikä meno maailmassa näytä juuri rauhoittuvan. Toivon kuitenkin rauhaa niin koko maailmalle kuin oman pääni sisään. Odotan innolla tulevia vuosia ja vanheneminen tuntuu ihan kivalta. Uskon, että jokainen päivä opettaa jotain uutta. 

Näihin tunnelmiin,

Heidi

Tänään(kin) on uusi päivä

Hei maailma. 

Niin usein koen suurta halua kirjoittaa, mutta jonkinnäköinen lukko on muodostunut tekstinmuodostamiselle. Ajatukset siitä, etten osaa pilkkusääntöjä en yhdyssanoja. En osaa tuottaa mitään samaistuttavaa, enkä ainakaan mitään, mitä joku jaksaisi lukea. Näistä ajatuksista on päästettävä irti, jotta voin alkaa kirjoittamaan. On astuttava ulos siitä pienestä kotelosta, johon olen itseni asettanut. Lopulta mietin, mikä merkitys on sillä kuinka moni tekstejäni lukee. Liian suuren painoarvon se ainakin on saanut ja niiden ajatuksien kautta luovuus useimmiten kuihtuu.

Pitkän parisuhteen ja eron jälkeen kadotin osan itsestäni, tuntui etten voi kirjoittaa mitään ajattelematta mitä joku toinen minusta ajattelee. Tuo ajatusmalli on jokseenkin toksinen. Kirjoittaminen vaihtui maalaamiseen, jonne abstraktin kuvan taakse on helppo häivyttää omat tunteet. Minä ymmärrän ja muut näkevät sen mitä haluavat nähdä. Jokainen maalaus on enemmän kuin kerrokset maalia, niissä on pala sitä syvintä omaa maailmaa. Se on aika hienoa. 

Mutta palatakseni kirjoittamiseen ja siitä löyhänä aasinsiltana yhteiskunnassa tällä hetkellä vallitsevaan suorituskulttuuriin. On helppoa ymmärtää miten tähän kaninkoloon, jossa mikään ei riitä, on helppoa pudota. Olen pyrkinyt aktiivisesti kääntämään ajatukset - "sillä on tota ja tätä" - ajatukseen, että lopulta jollain menee aina huonomminkin. Se luo perspektiiviä. Olen onnellinen, etten elä teini-ikääni tällä vuosikymmenellä. Jos minä melkein kolmekymppisenä ajaudun tähän ansaan, on surullista ajatella yläkouluikäisiä. Onko tämä sitä vanhaksi tulemista kun ajatus - "ennen kaikki oli paremmin" alkaa kuulostaa edes hieman järkevältä. 

Jopa itsensä kehittämisestä, rauhoittumisesta ja hyvinvoinnista on tullut suorittamista. Vähintään on meditoitava aamuisin, syötävä hyvin ja vihreästi. Nukuttava riittävästi, liikuttava riittävästi ja sitten muistettava, että mistään näistä ei saa stressata ettei sisäinen zen- tila horju. Lisäksi on muistettava syödä purkista milloin mikäkin -lyytti ja vitamiinilisä ja mielellään kolminkertaisena annoksena. Kuka muistuttaa, että joskus on ihan okei nukkua kolmen tunnin päiväunet tai olla ärsyyntynyt siitä, että vapaapäiviä oli taas liian vähän palautumiseen. Se on todellista armollisuutta itseä kohtaan, ymmärtää ettei elämä ole yhtä vihersmoothien juomista. 

Uutta elämää ei tarvitse aloittaa maanantaisin, pieniä muutoksia pystyy tekemään milloin vain - eikä se aamupalaksi syöty kanelipulla pilaa kaikkea. 

Näihin tunnelmiin

Heidi

Millainen maailma.

Maailmassa, jossa muutoksia tulee muutoksen perään. Maailmassa, joka menee tuulen lailla kohti tasavertaisuutta ja ajatusta siitä, että kuka tahansa voi olla mitä tahansa. Maailmassa, jossa on kaikki ja jo niin paljon enemmän. Siinä maailmassa, ihmisen kiittämättömyys korostuu. 

Uskon, että tietoisuus lisää tuskaa. Ja useimmiten ihminen ei ole valmis todella tiedostamaan. Ihminen on ihminen ja tuska usein halutaan pyörittää sivuun kuin roskapostit sähköpostista. 

Lähimenneisyyden- ja ajan someilmiöissä toistuu usein sama trendi; tärkeän asian puolesta lähdetään kampanjoimaan, joku keksii siihen toisen ääripään vastikkeen ja sota-asetelma on valmis. Asetelma toimisi, jos ihmisrotu saisi siitä asiallisen keskustelun aikaiseksi. 

Ennen sodat käytiin maa-alueista, hyvistä kauppapaikoista. Ihminen sai vatsansa kylläiseksi vaikka kalakeitossa oli seitiä lohen sijaan. Sota muuttaa muotoaan ja jos joku jotain haluaa, enter- nappi on olemassa. 

On mahtavaa, että kehopositiivisuutta korostetaan, näen kuitenkin että tässä(kin) aiheessa on menty kovaa vasemmalle. Kehopositiivisuuden tarkoitus ei ole ihannoida vartaloa, joka on todellinen terveysriski. Tutkimustulokset vuosien ajalta ovat määritelleet tietyt raamit, sille milloin keho tukee pitkää elämää ja milloin ei.  Kehopositiivisuutta on kehon ja kropan normalisoiminen. Ei taistelu siitä, kenellä on eniten selluliittiä tai suurin vatsa syömisen jälkeen. 

Oma keho, omat säännöt. Nainen on naiselle susi ja mitä näitä nyt onkaan. Tottakai jokainen saa luoda itsestään millaisen kuvan haluaa, mutta mielestäni on huvittavaa lisätä feediin pikkarikuva hajareisin ja tämän jälkeen moralisoida miten maailma on sekaisin ja naista ei saa seksualisoida tai esineellistää. Faktahan se on, että siinä on hajareidet ja pikkuhousut. Ei siinä silloin ainakaan hammashymyä esitellä. 

Freethenipple. Minä nyt kyseenalaistan, että miten maailma sillä pelastuu, että nainen näyttää nännit. Ei nännien neutralisoinnissa sinänsä mitään vikaa ole, mutta onko tämä tosiaan asia josta pitää vääntää vuodesta toiseen. 

On taisteltu homoparien oikeuksista ja siitä kuka saa rakastaa ja ketä. Ja tämän jälkeen samaan hengenvetoon kauhistellaan kuinka aviomies murhasi vaimonsa tai tyttöystävä veti viidettä kertaa miestään turpaan. Kaksinaismoralismia kenties. 

Elämmekö todella maailmassa, jossa jokainen voi olla mitä vaan, mutta lopulta kukaan ei saa olla mitään.

Näihin tunnelmiin,

Heidi

Positiivisen ajattelun malli

Näinä aikoina on vaikea ymmärtää miten nopeasti aika on kulkenut eteenpäin. Kuinka yhtenä päivänä toppatakissa ulkona kulkiessaan tajuaakin, että olisi aika pakata nuo nutut ja tumput varaston perukoille. Aika on mennyt eteenpäin, mutta ajantaju on jäänyt tuonne vuodenvaihteeseen. Toisaalta kolmivuorotyötä tehden ajoittain tuntuu, ettei tuota ajantajua ole ollut enää aikoihin.


Olen ajatellut, että tämä korona- kriisi sinällään ei ole vaikuttanut peruselämään. Töihin ja kotiin, nukkumaan -- töihin ja sama toistuu päivästä toiseen. Kun kuitenkin havahtuu ajatukseen, ettei juuri muista milloin viimeksi on nähnyt ajan kanssa parhaita ystäviään, viettänyt leffailtaa tai istunut kahvin ääressä juttelemassa niitä näitä, tajuaa sen, että vaikutus on ollut suuri. Mieli on sulkenut pois ajatuksen noiden asioiden olemassa olosta ylipäänsä. Tähän on nyt ennen kaikkea saatava muutos.
Ennen kesää haluan, että minulla on muistoja myös tästä keväästä. Mielellään muunlaisia kuin silmät kiinni -- silmät auki, seuraava päivä.


Ajattelin kerätä ylös niitä asioita, joihin olen tänään havahtunut.


Ensinnäkin sää. Ulkona on pääsääntöisesti suhteellisen lämmin ja keväinen ilma. Aamulla koiraa lenkittäessäni en tarvinnut takkia. Paksu huppari riitti. Ja se jos mikä on aika jees.
Toisaalta havahduin myös siihen, että kesärenkaiden vaihto voisi olla paikallaan ennen kuin viimeisetkin nastat kuluvat pois.


Toiseksi vappu. Tuo työväen (opiskelijoiden) autuas juhlahan on aivan oven takana. Ennen kaikkea se tarkoittaa sitä, että saan syödä luvalla muutaman munkin päivässä enemmän kuin normaalisti. Lisäksi korona ja karanteeni aiheuttaa sen, ettei koko kaupunki ole täynnä serpentiiniä ja halpaa siideriä bussipenkeillä.


Kolmanneksi ja tärkeimmäksi. Kesälomaan on alle kaksi kuukautta! Ensimmäiseen kunnon kesälomaan. Eikä haittaa yhtään vaikka makoilisin yksin salaisella rannalla juoden sangriaa. Loma se on loma, olosuhteista riippumatta.


Askel positiiviseen ajatteluun on aloitettu. Otan kuitenkin naisena oikeuden muutamiin mielialanvaihteluihin ja oikkuihin. Siihen on minulla oikeus. Ja sinullakin. Mutta pyritään näkemään jokaisessa päivässä jotain, miksi juuri se päivä on erityinen.


Näihin tunnelmiin,
Heidi

Tiedätkö tunteen.

Kirjoittaminen monien edeltävien kuukausien ajan on tuntunut vaikeammalta kuin haluaisin myöntää.  On tuntunut vaikealta aloittaa, mikä on oikein ja mitä voin sanoa. Miten voin kirjoittaa loukkaamatta ketään, ollen silti rehellinen. On ollut niin paljon surua ja huolta, mutta samalla myös rakkautta ja hyvyyttä.

Olen tuntenut jälleen olevani tuo pieni ekaluokkalainen. Pieni ihminen suuressa maailmassa, vailla tietoa siitä, minne kävely on sallittua. Tältä tieltä olen etsinyt oman identiteettini palasia, osan olen löytänyt ja osa on kadoksissa edelleen. Loput löytyvät kyllä, kun elämä vie eteenpäin.

Vuosia sitten alkoi matka itsensä syvempään ymmärtämiseen, se matka ei ollut helppo, mutta koen että opin arvostamaan itseäni uudella tavalla. Opin päästämään irti peloistani, ja näkemään, ettei elämä ole mustavalkoista. Aloin löytää sitä rauhaa, jota olin pitkään etsinyt. Ero on ollut molemminpuolinen järkytys ja sitä seurannut shokkitila, pitkittynyt stressi sekä ahdistus ajoivat siihen tilanteeseen, että matka itsensä kanssa tuli aloittaa puolivälistä uudelleen. Kuka haluaisi purkaa kutomansa villasukan ja aloittaa neulomista uudelleen. Kuka haluaisi myöntää, että tehty työ valuu sormien välistä kuin hiekka tiimalasissa.

Vallitseva pandemia ei ole helpottanut matkaa tässä uudessa arjessa, kun on ollut vaikea muutosten jälkeen luottaa juuri mihinkään. Ei asiaa helpota se, että ei voi luottaa edes siihen, että maapallo pyörisi kuten ennen. Olen kuitenkin monen asian suhteen etuoikeutettu. Saan kaiken tämän keskellä pitää työni ja siten elää normaalia arkeani. Saan nähdä päivittäin enemmän ihmisiä kuin moni muu keskimäärin tällä hetkellä. Tiedän, että tämäkin loppuu aikanaan. Olen kuitenkin joutunut harjoittelemaan yksinoloa täysin uudella tavalla.  Pakotettu yksinolo ei ole ideaali, mutta se voi olla juuri sitä mitä tarvitsen. Pakotettu pysähtyminen.

On pitänyt olla rohkea. Ottaa vastaan tarvittava apu, kaikesta pelosta huolimatta. Ottaa avoimesti elämä vastaan, vaikka sisin haluaisi kääriytyä suojakuoreen. On pitänyt hyväksyä. On kuljettava eteenpäin ja opittava uutta. Elämä on ihmeellinen kaikkine kulmineen.

Toisinaan villasukan purkaminen on ainoa keino luoda jotain uutta ja ihmeellistä.

Näihin tunnelmiin,
Heidi